Ensiksi valottaakseni niin itteäni ku muitaki aattelin vähän ensin kertoa mitä tapahtu niille kaikille suunnitelmille ja hattaraisille unelmille joista aiemmin oon saattanu intopiukeena kertoa...
Muutto Ouluun
.. ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. En siis alottanut työharjottelua, mennyt kouluun, tai ollu muutenkaan onnellinen. Mulla oli ihana asunto Värtössä, mutta en asettunu paikalleen ollenkaan, veri veti haapaveelle vähä turhan lujasti. Noh, silti se sumussa eletty aika on kai ollu sen arvosta, vaikka monta asiaa vaihtaisin..
Sitten tullaankin siihen "lopun alkuun"... :) ei niin tavalliseen rakkaustarinaan. blaablaablaa ja sitä rataa, muutettiin yhteen Oulunsaloon, vaikkei oltu itekkään varmoja siitä mitä "ollaan"... aikaa kulu, elämä vei ja joskus meni päiviä kattomatta kelloa. Oltiinko onnellisia? Niin se ulospäin näky, mutta molemmat meistä on viimeaikoina kipuillu omia ja yhteisiä asioita, mutta ne sysättiin sivuun ja vaan elettiin, niinkun me elettiin ennen. Ja tuolla ennen tarkotan sitä, että vastaan tuliki risteys, ei auttanu hiljentää vaan piti pysähtyä.
Enään en keitä kahveja kahdelle enkä herätessä enää sänkyä petaa. Kyllä, minusta tuli linnaleski. (tässä kohtaa mietin kaks kertaa kerronko tän kaiken oikeesti koko maailmalle???) Kai mä kerron, ku kerran alotettu on. Väärä vastaus jos joku luulee, että tää on musta hieno asia josta ylpeänä kehuskelen, oonhan niin hiton kova akka? Noup. Tää on luojakiitos vaan väliaikasta, vaikkakin äärettömän tuskallista ja suoraansanottuna ihan täyttä paskaa! Me molemmat ollaan tehty virheitä elämässä ja varsinki lähiaikoina meno on ollu aika vauhdikasta ja siitä nyt maksellaan takasin.. ENKÄ TODELLAKAAN OLE YLPEÄ! En oo ollu aikoihin se Niina, joka oikeesti oon (vaikken tarkalleen tiedä kuka se oikea Niina on.)
Mitä nyt? No päivät tuntuu tappavan pitkiltä, herään aamulla ensimmäisen kerran jo ennen kymmentä, mutten oo jalkeilla tuntia kahta kauempaa ja ainoa asiat mitä päivältä odotan on puhelinsoitto lääniltä ja nukkumaanmenoaika. Vaikka meistä se komeampi puolisko on se, joka siellä linnassa istuu eikä minä, niin silti musta tuntuu että meitä vangittuja on tässä kohtaa kaks. Tätä tunnetta, mikä vetää suupielet lattiaan ja sattuu vitusti ei pysty sanoilla kuvailemaan... niin paljo se sattuu.
Kohta kaks viikkoa kulunu ja tänään ensimmäistä kertaa oon poistunu kotoa yksin ilman mitään erityistä syytä ja aluksi tuntu niin hyvältä etten voinu olla hymyilemättä, kaikki se kuitenki loppu lyhyeen. Oon jo vuosia pelänny sosiaalisia tilanteita ja ihmispaljoutta, mutta nyt se vasta pahalta tuntuki. Kävellessä naapuritalojen ohi alle kilometrin mittasen matkan lähimpään kauppaan mun pää muistutti mua jokaikisestä virheestä mitä oon elämäni aikana ehtiny tehä ja kaikki ne piilovittuilut, ilkeet sanat ja halveksuvat katseet ja ihan kaikki paska polki maahan sen pienenki hyvänolon tunteen mikä mulla pitkästä aikaa hetken kerkes olla. Nyt muistan taas miksi sumussa oli parempi olla. Ja kyllä, olen turruttanu tunteet millon milläkin laittomuudella, vaikka oon joskus vannonu olevani kuivilla. Tällähetkellä varmaan ainoa asia mistä oon ylpeä on se, että takana melkeen kaks viikkoa ilman, uskoo ken tahtoo. Se tekee välillä tiukkaa ja tuntuu paskalta, mutta enimmäkseen siksi että joutuu kohtaamaan sen oikeen todellisuuden ja mikä pahinta... ittensä.
Moni asia tuntuu ja pitääki tuntua pahalta mutta oonko oikeesti niin huono ihminen, että peiliin kattoessa joka ikinen kerta alkaa kyyneleet valua ja itseinho on enemmän ku katossa... Jokainenhan meistä virheitä tekee, mutten mielestäni oo tehny mitään niin pahaa, että kaiken tämän paskan olon oon ansainnu. Turhapa sitä on jaaritella sen enempää ku pahimmat möröt ne on mun päässä varmaan, mutta silti..
Ja palatakseni takasin MEIHIN, olosuhteisiin nähen ollaan silti varmaan maailman onnellisin pariskunta ja mua hymyilyttää kun mua puhutellaan avopuolisona. :D Nämä viikot ja helvetillisen pitkät päivät mitä joudutaan olemaan erossa toisista on opettanu meille paljon ja tavallaan tää on ollu ehkä jopa meidän pelastus, monessaki merkityksessä. Jos tätä ei olis tapahtunu, ei todellakaan oltais päätetty muuttaa suuntaa eikä oltais ehkä koskaan nähty niitä kipeitä tosiasioita jotka on pielessä. Oon koko suhteen ajan epäilly onko toinen meistä vaan tosissaan, mutta tänään oon enemmän ku varma siitä että meitä on tässä kuitenki kaks.
"Me ei olla enää me" -hyvällä tavalla. <3
Kaks kipeetä tuntia meni, että nää ajatukset tähän näytölle sain näpyteltyä ja nyt voin sanoa että olo on aivan eri mitä ensimmäisten lauseiden kohdalla.
Enään en keitä kahveja kahdelle enkä herätessä enää sänkyä petaa. Kyllä, minusta tuli linnaleski. (tässä kohtaa mietin kaks kertaa kerronko tän kaiken oikeesti koko maailmalle???) Kai mä kerron, ku kerran alotettu on. Väärä vastaus jos joku luulee, että tää on musta hieno asia josta ylpeänä kehuskelen, oonhan niin hiton kova akka? Noup. Tää on luojakiitos vaan väliaikasta, vaikkakin äärettömän tuskallista ja suoraansanottuna ihan täyttä paskaa! Me molemmat ollaan tehty virheitä elämässä ja varsinki lähiaikoina meno on ollu aika vauhdikasta ja siitä nyt maksellaan takasin.. ENKÄ TODELLAKAAN OLE YLPEÄ! En oo ollu aikoihin se Niina, joka oikeesti oon (vaikken tarkalleen tiedä kuka se oikea Niina on.)
Mitä nyt? No päivät tuntuu tappavan pitkiltä, herään aamulla ensimmäisen kerran jo ennen kymmentä, mutten oo jalkeilla tuntia kahta kauempaa ja ainoa asiat mitä päivältä odotan on puhelinsoitto lääniltä ja nukkumaanmenoaika. Vaikka meistä se komeampi puolisko on se, joka siellä linnassa istuu eikä minä, niin silti musta tuntuu että meitä vangittuja on tässä kohtaa kaks. Tätä tunnetta, mikä vetää suupielet lattiaan ja sattuu vitusti ei pysty sanoilla kuvailemaan... niin paljo se sattuu.
Kohta kaks viikkoa kulunu ja tänään ensimmäistä kertaa oon poistunu kotoa yksin ilman mitään erityistä syytä ja aluksi tuntu niin hyvältä etten voinu olla hymyilemättä, kaikki se kuitenki loppu lyhyeen. Oon jo vuosia pelänny sosiaalisia tilanteita ja ihmispaljoutta, mutta nyt se vasta pahalta tuntuki. Kävellessä naapuritalojen ohi alle kilometrin mittasen matkan lähimpään kauppaan mun pää muistutti mua jokaikisestä virheestä mitä oon elämäni aikana ehtiny tehä ja kaikki ne piilovittuilut, ilkeet sanat ja halveksuvat katseet ja ihan kaikki paska polki maahan sen pienenki hyvänolon tunteen mikä mulla pitkästä aikaa hetken kerkes olla. Nyt muistan taas miksi sumussa oli parempi olla. Ja kyllä, olen turruttanu tunteet millon milläkin laittomuudella, vaikka oon joskus vannonu olevani kuivilla. Tällähetkellä varmaan ainoa asia mistä oon ylpeä on se, että takana melkeen kaks viikkoa ilman, uskoo ken tahtoo. Se tekee välillä tiukkaa ja tuntuu paskalta, mutta enimmäkseen siksi että joutuu kohtaamaan sen oikeen todellisuuden ja mikä pahinta... ittensä.Moni asia tuntuu ja pitääki tuntua pahalta mutta oonko oikeesti niin huono ihminen, että peiliin kattoessa joka ikinen kerta alkaa kyyneleet valua ja itseinho on enemmän ku katossa... Jokainenhan meistä virheitä tekee, mutten mielestäni oo tehny mitään niin pahaa, että kaiken tämän paskan olon oon ansainnu. Turhapa sitä on jaaritella sen enempää ku pahimmat möröt ne on mun päässä varmaan, mutta silti..
Ja palatakseni takasin MEIHIN, olosuhteisiin nähen ollaan silti varmaan maailman onnellisin pariskunta ja mua hymyilyttää kun mua puhutellaan avopuolisona. :D Nämä viikot ja helvetillisen pitkät päivät mitä joudutaan olemaan erossa toisista on opettanu meille paljon ja tavallaan tää on ollu ehkä jopa meidän pelastus, monessaki merkityksessä. Jos tätä ei olis tapahtunu, ei todellakaan oltais päätetty muuttaa suuntaa eikä oltais ehkä koskaan nähty niitä kipeitä tosiasioita jotka on pielessä. Oon koko suhteen ajan epäilly onko toinen meistä vaan tosissaan, mutta tänään oon enemmän ku varma siitä että meitä on tässä kuitenki kaks.
"Me ei olla enää me" -hyvällä tavalla. <3
Kaks kipeetä tuntia meni, että nää ajatukset tähän näytölle sain näpyteltyä ja nyt voin sanoa että olo on aivan eri mitä ensimmäisten lauseiden kohdalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti