TÄMÄ HETKI

tämän kuvan halusin jälkeenpäin edelliseen postaukseen liittyen laittaa esille.
Papan muistolle oli mummulaan tuotu todella kauniita kukkia. </3

LEPÄÄ RAUHASSA, PAPPA. 
Yllättävän hyvin surun kanssa onnistuttu elämään, vaikka välillä uppoudun mietteisiin ja toivon että voisin vaihtaa paikkoja papan kanssa. Yritän kuitenkin lohduttaa itteeni ajatuksella että papan on parempi nyt, ei kipuja tai toimettomana eloa.. Ehkä tästä vielä joku päivä on noussut ja suru olis muuttanut muotoaan. Vaikka sitä ja ikävää kannan aina mukana.

Ei me kuitenkaan enää sängynpohjalla itkien päivästä toiseen kuljeta vaan löytyy sitä iloa ja onnenpilkahduksia munkin elämästä vaikka rankkaa on. On suunta ylöspäin ja montamonta vaihetta elämässä vielä elämättä. Tavotteena olis saada korvaushoito nopeasti aloitettua, kieltämättä olis kiva aloittaa taas tekemään jotain kunhan ensin saa ittensä kuntoon. En ehkä jatkais koulua vielä, pikemminkin jotkut lyhytkestoiset kurssit vois olla mua varten. Mut toivon vaan enemmän ku muuta että saisin kuriin nuo diagnoosit mitkä mun elämästä tekee millon millasta, joskus helvettiä joskus yhtä hymyä. 

... oon miettinyt joskus, tai oikeastaan tosi usein mietin voinko koskaan elää niinsanottua normaalia elämää noiden juttujen kans joita en vaan voi sivuuttaa tai hetkeksi unohtaa vaikka miten yrittäisin. Ne on osa mua ja tässä oon, still alive. 

Papan kuolema on ehkä jollain tapaa lähentänyt mua ja perhettä jota oon toivonut pitkään ja kaivannut mun läheisiä. Onneksi silloin kun en oo heidän luona, mulla on kotona tosi pitkä pinnanen hani kuka jaksaa mun itkupotkuraivareita ja huomionkipeyttä. Ei oo valittamista. On mulla edes yksi ihminen kuka musta välittää!