Niin se elämä vie tuo ja vie ja tuo ja vielä kerran vie ja tuo vaikka itse ohjissa yrittäis olla.Aina ei kortit menneet tasan viimeaikoina, itse itseäni ja muita kaltoin kohdellut ja toisinpäin. Se nyt ei pointti kuitenkaan tässä ollut kunhan halusin sanoa, sen mitä sylki suuhun tuo. Oon huomannut niin monen ihmisen muuttuneen sen myötä mitä "ne" olettamuksien paljastumisen jälkeen oikeesti ovat. Tiedän että oon ollu helvetisti liian sinisilmäinen monen asian suhteen, uskonut liikaa, luullut että oikeesti ystäviä ja perhettä on. Ei, on joo mutta millaisia ihmisiä ketkäkin pohjimmiltaan on? Tai sanotaanko suhteelta minuun sen jälkeen mitä minä aikuinen 24vuotias nainen elämässä päätän tehdä tai jättää tekemättä. Oon ottanu isoja harppauksia synkkyydestä takaisin valoonpäin ja koittanut pitää elämää värifilminä, vaikkei se oo mutsi joka mulle noin sano. Enemmän nikke ankara sanoissaan sen mulle päähän takoo. Mutta äitiäni ikävöin, suututtaa ettei tunne ole molemminpuolinen. Ja ne jotkut ystävät, ketä muka hetken pidin "kavereina" no onko niitä? No ainakaan kamapiireissä ei. Jotenkin tähänki asiaan palaan aina uudelleen ja uudelleen mutta onko se oma syy? Voi se ollakkin. Mutta silti pohjimmiltaan ajattelen jokaisen (narkkarinkin) ihmisenä, itsenikin. On hetkiä kun en ajattele olevani yhtään mitään, yhtään kenellekkään. Niitä hetkiä on usein. Mutta isosiskoa mä ikävöin jokaikinen ilta ja tunnen pettäneeni sen ainoan ystävän jolle toivon parasta aina ja antaisin elämäni jos se muuttais jotain paremmaksi hänen elämässä. Mutta mun elämä, jokainen aikuinen itse oman polkunsa valitsee. Perhe on aina ykkönen, en koskaan anna enää aihetta pelätä tuleeko soitto "kotiin" (siskolle) : Suruvalittelut .... Ei, ei ei. EI ! En tiedä miksi mutta kuolema on ollut puheissa, mielessä ja kaikessa jotenkin niin läsnä, että se hyppää silmille ihan joka asiassa mitä teen, kuuntelen, puhun, näen jne... En tiedä yrittääkö mun pää käsitellä jotain mitä en ymmärrä, esim sitä kuinka monta ystävää lähti liian nuorena ja on nyt vain muistoissa. Ja jotain samaa vahvemmin huomasin itsessäni, pelkään rakastaa ja välittää. En halua pelätä rakastaa, se on tunne parhain, mutta miksi se pelottaa? Ymmärrän siskoani nyt paremmin, kun puhuttiin pitkästä aikaa koko ilta siitä mitä on pelätä rakkaimpiensa puolesta. Niinkun hän mulle sanoi "välillä tuntuu helpommalta kun olisi maailmassa yksin ei tarvis pelätä kenenkään puolesta" Hitto, tuo lause osu ja uppos muhun niin syvälle. Perheasiat ja menneisyys on noussut niin isosti pintaan että niitä on ehkä pakko alkaa käsittelemään.. En tiedä, helvetisti mietteitä. Perhe? Mikä se on? siis oma. Ketä siihen kuuluu? Vai kuulunko minä siihen? Niin monta kysymystä eikä vastauksia. Ja tässä aihe vaan yksi- on niin paljon sattunut ja tapahtunut viimeisen kuukauden aikana ettei edes viitsi enempää mainita mutta sen sanon että helppoa ei ole ollut. Kiitän kaikkia jotka tavalla tai toisella on tukeneet mua. Kiitos. Ootte korvaamattomia.
</3
en osaa sanona enempää. Ehkä tämä helpotti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti