MASENNUS

kirjoitin kuvan alla olevan tekstin noin viikko sitten, nyt vähän ajatuksia ja fiilispäivitystä jälkeenpäin...

Mä en osaa sanoa, kuinka kauan tätä tosi tosi pahaa oloa on kestänyt. En yksinkertasesti jaksa, en kykene enkä pysty mihinkään. Toissapäivänä keräsin kaikki voimat sillä pääsin näkemään mun rakkaita sisaruksia Heinolaan. Ja mä voin kertoa, etten oo koskaan matkustanut niin montaa tuskallista tuntia yhden päivän aikana. Oon huomannu myös että mun paniikkikohtaukset on tullut takaisin (pahempina kuin koskaan). Mä itkin hysteerisesti junassa kun ihmispaljous suoraansanottuna pelotti ja ahdisti niin vitusti! Haluaisin niin paljon takasin ne ajat, kun olin onnellinen ja terve.. Mä kävin eilen sossussa, matka kävellen vaan jumalauta 2km ja mä olin kuollu jo ennen lähtö, kaikenlisäksi reissu oli katastrofi, taistelu tuli vaan sielläkin. Pyysin apua, oon pyytänyt jo monesta paikasta, MÄ HALUAN SAADA ITTENI KUNTOON JA TAKASIN SIIHEN MITÄ OLIN KATKON JÄLKEEN. Miksi, miksi mun elämä on  kuukaudesta toiseen vaan taistelua milloin mistäkin. Oon huumeriippuvainen mieliala ja persoonallisuushäiriöinen raukka.. En oo noussut ulos tupakallekkaan moneen päivään. Nukun 95% päivistä ja tänään kun vähän sain subua, pääsin sängystä ylös ja kävin katsomassa yhtä asuntoa. Mutta tässä mä taas istun sängyllä.. mutta

TIEDÄN ETTÄ OLEN ENNENKIN SELVINNYT ONGELMISTA ILMAN KENENKÄÄN APUA, VOIN SELVITÄ NYTKIN. JA NYT MÄ ALAN TOSISSAAN YRITTÄMÄÄN ENEMMÄN KUIN KOSKAAN AIEMMIN.

masennus

Mä välillä uskon tän olevan ohi pian, elämän. Niin syvissä vesissä mennään. En meinaa tuolla lauseella kuolemaa tai mitään itsemurhaa, tarkotan sitä että tuntuu että pian katoaa ne pienetkin ilot mitä jäljellä on. Mä ikävöin mua, sitä kuka olin. Sitä Niinaa joka oli se oikea minä. Mä tahtoisin vaan nukkua, ihan kokoajan. On vaan pakko jaksaa, pakko. Yritän uskotella, että tunnen onnistumisen tunteen joka ruokkisi hyviä ajatuksia minussa, siis jos jaksan ja saan aikaan jotain. Mutta miksi, miksi en pysty enkä kykene? Mä niin haluan, mutta mulla ei oo työkaluja enään millä lähtisin korjaamaan tätä tilannetta. Onko tähän muuta lääkettä kuin aika? Mua kai yritetään auttaa, mutten osaa varmaan ottaa sitä vastaan tai se ei ole riittävää (luulen niin?)

Luulin, uskoin että lääkitys on pitänyt mut kasassa ja tasannut ailahtelua, mania ja depis kausia, mutta tätä en osannut odottaa. Kauanko vielä pitää jaksaa?

Se osa minussa joka on heikko ja voimaton just nyt, osaa järkeillä asioita ja tietää, haluais niin uskoa että selviän ja saan olla taas minä, oikea minä.

loput 97% minusta on täysin uupunut. Tästä asiasta kertominen ihmisille murskaa mut hetkellisesti, mutta helpottaa samalla ja jollain tavalla keventää taakkaa harteilla. 

... tauko

----- hetken tätä asiaa yksin mietin ja palasin takasin tän postauksen pariin.. 

Kai täytyy lähteä liikkeelle siitä, mistä lähdin silloin kun viimeksi halusin viimein muutosta, pysyvää ja hyvää. Niin tuuliviiriltä kun se luettuna yhdestä samasta postauksesta kuulostaakin niin nyt on parempi mieli, melkein hymyilyttää. On mulla edes jotain, mistä näemmä saan mielihyvää ja toivenrippeitä lisää. Vaikken tiedä lukeeko monikaan oikeasti näitä tekstejä.. ja vaikkei lukisi kukaan niin tää jotenki on yhdenlaista terapiaa mulle purkaa paha olo pois kirjoittamalla ja samalla jakamalla se jollekkin. Tämä tekstipohja toimii juat nyt kuuntelijana, terapiana ja se riittää tällähetkellä. Oon kyllä purkanut ja jakanut vaikeita asioita useammallekkin ihmisille puhumalla, mutta tässä ero on se, ettei kukaan vastaa sekuntti sen jälkeen kun asioita heitän ilmoille.