KOUKUSSA ELÄMÄÄN

koska mä voin.

Mun on pakko sanoa että hekteen tämäkään ei oo tuntunu enää niin vapauttavalta kun se vois tai on joskus tuntunut. Oikeasti sana sanalta tän kuuluis olla sujuvaa, helppoa tai ainakin aitoa, mutta musta tuntuu että mulla on lukko jossain, joka estää mua tekemästä tätä koko sydämellä. Mä kirjottaisin paljon, paljon enemmän jos saisin tästä yhtä paljon hyvää ja kevyttä fiilistä, sellaista mitä ennen sain. Oon jumissa itseni kanssa, siltä musta tuntuu. Ja otsikko "koukussa elämään" tuli ehkä siitä ajatuksesta mikä mun päässä on. Sellainen ajatus että elän elämää, tällaista ehkä lopunikää mutta sellaista siis, jossa mä todella tahdon elää, elää niinkuin viimeistä päivää ja olla onnellinen. Nauttia kaikista pienistäkin asioista ja tuntea niin paljon asioita. Sitten tulee se mutta. Mutta en mä oo toipunut, en siis oo päässyt irti siitä helvetillisestä riippuvuudesta joka mua syö. Oon varmaan luopunut toivosta ja hyväksynyt asian, kuvittelen itseni onnelliseksi silti kaiken tämän keskellä. En oikeasti ole. Moni totuuden tietääkin, mutta sen sanominen ääneen on pahinta sen vuoksi että tein sen virheen mitä eniten pelkäsin ja pikkuhiljaa annan sen pilata loputkin mitä tästä "ihanasta elämästä" jäljellä on. En pettänyt vaan itseäni retkahduksen myötä, vaan kaikki muut. Kaikki ne, ketkä lupasivat olla tukena, olla ystäviä ellen ajaudu entiseen.. ja perhe, voi miten pahaa tekee. Mun piti aloittaa elämä alusta ja mitä mä nyt teen, jatkan siitä mihin jäin. Tosin tälläkertaa tiedostan, mihin tämä johtaa mutta pitääkö tämän mennä näin? 

En tällähetkellä toivo mitään niin paljon kuin sitä, että saisin sen avun ja tuen ympärilleni nyt kun sitä eniten tarvisin.. ja tiedän ettei se ole mahdollista. "loppujen lopuksi jokaisen täällä on yksin pärjättävä."  - entä jos ei pärjää?