OLEN PETTÄNYT KAIKKI

Hymykuva oli ehkä hieman huono tähän postaukseen, vaikka toisaalta kaiken paskan seasta etsimällä kyllä löytää jotain hyvääkin.. niin antaa siis olla siinä. Tää on raskasta, noloa ja ehkä pelottavaakin kertoa tästä mistä nyt puhun. Varsinkin kun oma äiti, eikä siskokaan tiedä ihan kaikkea. Tiedän, että pitäisi hankkia apua, oppia uudelleen ottamaan sitä vastaan. Mutta ystäville (jotka ei käytä) on jotenkin hirveen vaikee ottaa yhteyttä ja pyytää esim kahville. Perheeseen jonkin verran oon yhteydessä ollut kuitenkin, vaikka tuntuu se pahalta, kun pään sisällä joku ajatus jyllää eikä tunnu muuksi muuttuvan.. "en kuulu enää tähän porukkaan, olen pettänyt kaikki." 

Ja kai hirveimmältä tuntuu se, että joudun käydä asioilla ja väkisin tuttuja tulee vastaan, jotka useat kysyvät: "Ootko pysyny kuivilla?" Vielä hetki sitten pystyin sanomaan hymyillen sen mitä haluaisin nytkin sanoa, mutten voi.. se olis valetta


HELVETIN PAHA OLLA. Vaikka mä yritän syödä mun lääkkeet ja käydä ulkona ja nähdä ihmisiä, silti mulla on se paha olo kokoajan. En oo päässyt yli siitä, että retkahdin. Tässä on se asia mikä mua eniten painaa. Mulla oli kaikki asiat niin hyvin, niin helvetin hyvin ja mokasin sen. Osaan ajatella myös järkevästi niin että ei se maailma siihen todellakaan kaadu, eikä se tehty työ ole hukkaan heitettyä. Nyt pitäisi keskittyä siihen mitä sen jälkeen? eikä jäädä murehtimaan tehtyä ja soimaamaan itseä. Mutta ei, oon oikeasti tosi masentunut, välillä en näe mitään paluuta takaisin siihen onnelliseen Niinaan, jolla oli haaveet ja tavoitteet. Kaikki oli hyvin, nimenomaan OLI. 

Nyt tullaan siihen totuuteen, josta koen suurta tarvetta nyt kertoa tässä, kuin jokaiselle erikseen. En oo pysyny täysin kuivilla. Subu tullut kuvioihin takaisin jonkinverran ja tiedän miten salakavala aine se on, en halua siihen koukahtaa uudelleen, enkä muihinkaan aineisiin. Ehkä mä luovutin, annoin itselleni luvan tähän. koska koin ja koen ettei musta enää olekkaan mihinkään. se on hirveä tunne... Mutta koska mä haluaisin vielä olla se onnellinen ja reipas, elämänhaluinen Niina, mun oli pakko avautua. Kaikki järjestyy vielä? Älkää tuomitko mua, ennenkuin olette kokeneet saman. Päihderiippuvuus on sairaus, josta suurinosa ei koskaan tule täysin toipumaan, se on elinikäinen taistelu, ainakin omalla kohdalla. Tällaisina hetkinä ihminen tarvitsee tukea ja ymmärrystä, ei hylkäämistä.

Toivottavasti saitte jotain selkoa tekstistä. Mun olo parani huomattavasti kun asia otettiin esille niiden oikeilla nimillä ja tässä sitä ollaan.. Seuraavaksi kai otan sitten puhelimen käteen ja soitan äiteelle, jos en ihan uskalla vielä, niin pyydän tekstiviestillä että kävisi lukemassa tämän.. Nyt kahvinkeittoon kaikkensa antaneena, siltä nyt tuntuu. :D